IX – 80-luvun luomisen tuska
KISS oli jälleen vakavan paikan edessä. Jatkuvat miehistövaihdokset olivat saattaneet fanit hämmennyksen valtaan, ja uusi hard rock-linja trikoineen ja kimalluksineen oli varmasti yhtä luotaan työntävää vanhoille faneille kuin The Elderin mielipuolinen suuruudenhulluus. Bruce Kulick uutena soolokitaristina oli siitä hyvä valinta, että nöyränä miehenä tämä pysyi KISSissä pitkään eikä ollut heti vaatimassa Geneltä ja Paulilta liikoja. Ongelmia oli silti. ”On pakko myöntää, että aika ajoin tilanne kävi hankalaksi. Gene ja Paul latoivat pöytään ehtoja, joiden noudattamisesta ei sopinut olla eri mieltä. Olimme Ericin kanssa KISSissä ihan duunaripohjalta. En valita, mutta joskus kieltämättä ahdisti olla töissä 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa. Sillä työltä se todella välillä tuntui, etenkin kiertueilla,” kertoi Bruce myöhemmin Metal Hammerin haastattelussa. ”Gene puuhasi kaikkea muuta kuin oli rock-tähti, ja tämä aiheutti kovaa stressiä Paulille. Paul oli niin kireä varsinkin Asylumia tehtäessä, että pelkäsin koko bändin hajoavan!” tilittää Kulick.
(kuvassa: Asylum, 1985.)
Asylum jatkoi tavallaan tarinaa siitä mihin Animalizen kanssa oltiin jääty. Bruce Kulick oli nyt kunnolla remmissä ja miehen työskentely levyllä onkin upeaa kuultavaa. Levy on käytännössä kokonaan Paulin käsialaa soundillisesti ja tuotannollisesti, koska Gene Simmons oli yhä kiinnostuneempi Hollywoodista ja Jet Set-elämäntyylistä kuin KISSistä. Asylum kuitenkin myi ihan mukavasti varsinkin USA:n ulkopuolella, vaikka levyn kiertue jäikin kohtalaisen pieneksi. Erityisen huomion kohteeksi levyltä päätyi kappale Tears Are Falling, joka sai osakseen jopa jonkinlaisen hittistatuksen. Muut videobiisit (kyllä, MTV oli pikkuhiljaa saavuttamassa sitä asemaa joka sillä on nyt ja KISS haistoi tämän tekemällä Asylumilta peräti kolme musiikkivideota) ) levyltä olivat Who Wants To Be Lonely ja Uh! All Night, jotka jopa kiellettiin joissain osissa maailmaa liiallisen ”rohkeutensa” vuoksi. Nykyajan näkökulmasta videot ovat kyllä varsin kesyjä, mutta tuohon aikaan moralistit vahtivat kaikkien bändien tekemisiä ultratarkasti.
(Asylum-kiertueella nähtiin paljetteja ja trikoita enemmän kuin koskaan aiemmin, 1985)
Vaikka Asylum ei suoranaisesti flopannutkaan, oli se myynnillisesti selvästi heikompi kuin mitä Paul oli ajatellut ja toivonut. Seuraavan levyn oli oltava hitti. KISS palkkasi seuraavaa studiorieskaansa tuottamaan Ron Nevisonin, joka oli työskennellyt aiemmin mm. Bon Jovin ja Aerosmithin kanssa. Tässä oli havaittavissa selkeää hittihakuisuutta, ja tämä kuuluu myös levyltä.
(kuvassa: Crazy Nights, 1987.)
Levy sai nimekseen Crazy Nights. Crazy Nights jatkaa tietyssä mielessä Animalizen ja Asylumin jalanjäljissä, mutta on otteeltaan selvästi popimpaa ja ”iisimpää” tavaraa. Levy ei täyttänyt myyntiodotuksia, minkä on täytynyt olla jälleen valtava pettymys. Totta puhuen biisit ovat hyviä ja tuotanto toimii, mutta markkinointi jäi torsoksi. Osittain tästä syystä myös Crazy Nightsin kiertue oli floppi (KISS kävi tällä rundilla myös Suomessa, mutta sai esiintyä puolityhjälle Jäähallille). Upeimpia raitoja levyllä ovat esimerkiksi nimikappale Crazy, Crazy Nights (pienoinen hitti), Reason To Live, My Way sekä Turn On The Night, joista osasta on tehty myös musiikkivideot.
(kuvassa: Paul Stanley Crazy Nightsin promosessioista, 1987)
KISS jatkoi yrittämistä ja laittoi väliajalla pihalle kokoelmalevyn Smashes, Thrashes & Hits, jolla oli myös pari uutta biisiä.
(kuvassa: Smashes, Thrashes & Hits, 1987.)
Kokoelmalla kuultiin tukku vanhoja biisejä uudelleenmasteroituina, sekä kaikkein kummallisimpana uutuutena Eric Carrin laulama Beth. Albumi ei ollut menestys, ja KISS suuntasi vakavammalla mielellä studioon, jälleen kerran.
Seuraavan albumin nimeksi tuli Hot In The Shade (HITS), ja se näki päivänvalon vuonna 1989. Levy on tuotannollisesti osittain kaameaa kuultavaa, johtuen osaksi siitä että rummut korvattiin isossa osassa biisejä rumpukoneella. Lisäksi levyllä on todella paljon biisejä, mikä jättää kieltämättä vähän hutiloidun maun koko hommasta. Puhumattakaan levyn kannesta, joka on vähintäänkin mielenkiintoinen.
(kuvassa: Hot In The Shade, 1989.)
KISS sai kuitenkin HITS:in myötä kauan kaipaamansa ison hitin, kun yhdessä Michael Boltonin kanssa tehty Forever nousi listojen kärkisijoille ympäri maailmaa. Myös levyn kiertue oli kohtalaisen menestynyt, ja KISS sai taas uskoa jatkaa vähän pidempään. Valitettavasti herra Simmonsin ”poissaolo” nakersi yhä bändin sisällä, ja näkyi selvästi läpi koko albumin. Boomerang ja Cadillac Dreams kuvaavat hyvin miten totaalisen kuutamolla Demonimme oli tuohon aikaan. KISS kuitenkin uhkui uutta intoa ja halusi näyttää että vielä täältä tullaan!
(kuvassa: KISS nojaa seinään Hot In The Shaden aikoihin, 1989)
Tässä yhteydessä on pakko mainita vielä, että vuonna 1989 Paul Stanley teki pienimuotoisen soolokiertueen kyllästyttyään totaalisesti Genen sekoiluun. Tiettävästi myös soololevy oli suunnitteilla, mutta tämä ei konkretisoitunut ennen kuin paljon myöhemmin, vuonna 2006. Soolokiertue oli menestys, Paulin bändissä soittivat mm. Bob Kulick, sekä myöhemmin kovin kuuluisaksi tuleva Eric Singer! Eric Carr istui eräänä iltana katsomossa seuraamassa Paulin keikkaa, ja totesi show’n jälkeen pahaenteisesti nähtyään Eric Singerin esiintyvän: ”Tuo mies tulee vielä korvaamaan minut.” Silloin se nauratti, mutta ei kovin pitkään, kuten kohta saatiin karmaisevalla tavalla kokea…